HUONO AAMU

06:45 Herään, kun vanhempi koira kolistelee keittiön tasoilla. Kun meen keittiöön katsomaan, se on käyny varastamassa tiskialtaasta lastan ja syö sitä. Mulla alkaa kiehumaan päässä, koska en voi sietää sen pöydille hyppimistä. Komennan koiran pois keittiöstä ja meen sohvalle selaileen instan ja facebookkia. Väsyttää, tekis mieli kahvia, mutta en jaksa vielä keittää. Jospa kohta jaksaisi raahautua takaisin keittiöön.

07:15 Rosa alkaa mölisemään huoneessaan, mutta en ihan vielä mene hakemaan sitä, kun välillä on myös hiljaista. Hetken kuluttua kuitenkin käyn kurkkaamassa onko se hereillä, ja siellähän se leikki pehmoleluillaan hiljaa. Nostan Rosan sängystä pois ja sillä sekunnilla alkaa kamala huuto ja itku. Yritän houkutella Rosaa keittiöön aamupalalle, mutta huuto vaan kovenee. Vaippaa en saa myöskään vaihtaa.

07:45 Saan vihdoinkin maaniteltua neitokaisen keittiöön ja aamupalalle. Kiukuttelu ja itku jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Mua alkaa jo vähän hermostuttaan, mutta koitan pysyä rauhallisena ja yritän syöttää huutavaa taaperoa. Ei, ei, ei. Lusikat lentelee, jugurttipurkit lentelee, mukit lentää lattialle ja siinä vaiheessa komennan Rosaa vähän vihaisemmalla äänellä. Helvetti repeää. Toinen saa hädin tuskin henkeä, kun huutaa aivan raivoissaan ja viskoo kaikki pöydälle takaisin nostamani tavarat takaisin lattialle. Ihana päivä tiedossa...

08:15 Istutaan edelleen pöydän ääressä ja Rosa huutaa ja itkee. Oon kuitenkin onnistunu syöttään sille yhden vanukkaan ja pari lusikallista muro-jogurtti mössöä. Kun syöminen ei enää onnistu ja tavarat alkaa jälleen lenteleen, nostan Rosan lattialle. Itku vaan kovenee ja kovenee. Kiukutteleva taapero kävelee ja pyörii ympäri asuntoa kiljuen ja itkien täyttä kurkkua. Koitan pitää itseni kasassa ja rauhoitella toista, mutta siitä hyvästä saan vaan pari lyöntiä käsiin ja naamaan. Komennan Rosaa ja hän suuttuu siitä taas vain enemmän. Yritän ottaa syliin, mutta sekään ei käy. Rosa jäykistää itsensä tikkusuoraksi ja rimpuilee - ei kun takas lattialle vaan.

08:30 Jätän Rosan huutamaan olohuoneeseen ja meen itse keittämään vihdoinkin ne kahvit. Huokaan syvään ja mietin, miten jaksan tätä koko päivän. Mies nukkuu ja en saa sitä ylös. Hermot menee, mutta yritän pysyä rauhallisena, että Rosakin rauhottuisi. Käyn pari kertaa kiroamassa makuuhuoneessa miehelle, että nousee ylös ja tulee auttamaan. Revin peiton päältä ja vien tyynyn pois. Ei auta, kääntää vain kylkeä. Mua alkaa jo ihan toden teolla ärsyttään, kun Rosakin juoksee perässä vääntäen armotonta huutoitkua. Apua.

09:00 Huuto on nyt jatkunut noin kaksi tuntia ja alan olemaan melko puhki. Otan ison kupillisen kahvia, nostan Rosan ruokapöytään ja uusi yritys aamupalan kanssa. Taas menee muutama lusikallinen suuhun, mutta muuten koko ruokailu onkin pelkkää kiukuttelua ja itkua. Itkua, itkua, itkua. Mitä mä teen sun kanssas? Kysyn Rosalta ja nostan sen pois pöydän äärestä, kun syöminen ei vieläkään onnistu. 

09:30 Jes! Vihdoinkin sain kiukkupussin vähän rauhottumaan sohvalle mun syliin. Kauaa ei syli kuitenkaan kelvannut ja Rosa halusi mun viereen lukemaan kirjaa. Luettiin Nalle-Puh:ia ja mä nautin hiljaisuudesta. Ei itkua ainakaan viiteen minuuttiin. Jes, ihanaa! Mutta ei kauaakaan, kun lukeminen ei jaksa enää kiinnostaa. Rosa pyörii ja hyörii sohvalla holtittomasti, kunnes käsken hänet siitä alas. Kiukuttelu jatkuu. Otan toisen kupillisen kahvia ja menen Rosan kanssa makuuhuoneeseen makoilemaan sängylle.

10:00 Rosa on leikkinyt jo ainakin vartin makkarissa sängyllä nätisti, ihan kitisemättä ja huokaisen helpotuksesta. Ei ehkä sittenkään ole ihan huono päivä tulossa. Mutta huokaisin liian aikaisin. Vain muutama minuutti myöhemmin Rosa könyää lattialla ja kaatuu. Otsa kopsahtaa lattiaan ja itku alkaa taas. Otan huutavan taaperon syliin ja lohduttelen häntä. Mennään takasin olohuoneeseen ja koitan tarjota maitoa ja antaa kirjaa. Saan kuin saankin Rosan rauhottumaan. Vaippaa en kuitenkaan saa vieläkään vaihtaa, ainakaan suosiolla. Se on kuitenkin jo niin täynnä, että pienen taistelun kera saan sen vaihdettua ja puettua neidille päivävaatteet päälle.

10:30 Meillä ollaan leikitty jo puolituntia ihan nätisti. Otettu muutama kiva kuva ja kokeiltu potalla käymistä. Pesty hampaat ja vähän kerätty leluja. Rosa alkaa olemaan jo melko väsynyt, eikä mikään ihme. Eilen illalla ei nukkumaanmeno onnistunut suunnitelmien mukaan ja aamulla Rosa heräsi paljon normaalia aikaisemmin, joten yöunet jäi melko lyhkäsiksi. Istahdan itsekin vähän väsyneenä sohvalle, kun Rosa touhuaa itsekseen omassa huoneessaan ja kuuntelee radiosta suomipoppia.

11:00 Lämmitän Rosalle lounasta siinä toivossa, että nyt ruoka maistuisi. Saan syötettyä tasan kaksi lusikallista, kun kiukuttelu taas alkaa. Annan lusikan Rosalle omaan käteen ja hän syö itse puolet annoksestaan ja työntää sitten lautasen sivuun ja heittää lusikan lattialle. Ilmeisesti maha tuli täyteen. Nostan Rosan pois pöydän äärestä ja yhdessä etsimme tutin. Rosa kurkkaa sohvan alle ja sänkynsä alle ja huutaa, että tutti on täällä. Käydään yhdessä pesemässä naama ja kädet ja huuhdellaan tutti. Rosa haukottelee monta kertaa peräkkäin ja hieroo silmiää. Ehkä päiväuniaika?

11:15 Laitan Rosan sänkyyn, annan tutin suuhun ja nostan unilelut sänkyyn ja uniapina kainaloon. Toivotan hyviä unia, heilutan ja laitan oven kiinni. Hirveä huutoitku alkaa. Taas. Noh, kuuntelen huutoa hetken ja käyn sen jälkeen antamassa tutin uudelleen. Huuto vaan yltyy. Alan pukemaan ulkovaatteita aikomuksena lähteä käyttämään koirat. Rosa on viimeinkin sängyssä hiljaa ja kun käyn kurkkaamassa, se nukkuu tuhisten. Vihdoinkin rauhallista. Mitähän päiväunien jälkeen? Lisää itkua?

Onko sielä ruudun toisella puolella ollut yhtä huonoja tai huonompiakin päiviä?

PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #2

Ensimmäiseen osaan pääsette tästä, jos ette ole sitä vielä käyneet lukemassa. 

Pari ensimmäistä kuukautta meni aika sumussa synnytyksen jälkeen. En saanut oikein nukuttua ja ruokahalu oli jäänyt synnytyssaliin. Mulla oli fyysisesti melko heikko olla, mutta henkisesti mulla oli hyvä olla. Oli ihana huomata, että osasin sittenkin hoitaa vauvaa! En ollutkaan siinä niin surkea, mitä ajattelin. Tietysti oli myös epätoivon hetkiä - ja paljon, mutta mulla oli silti hyvä olla. Joku tarvitsi mua ja se oli ihana tunne. Olin ekaa kertaa elämässäni oikeesti tarpeellinen jollekin. Vauva ei kuitenkaan tuntunut heti omalle. Rakkaus sitä kohtaan oli, mutta se ei tuntunut omalle tai pysyvälle. Jotenkin musta koko ajan tuntui, että tää on vaan väliaikasta. Olin varma, että lastensuojelu tulee ja vie mun vauvan ilman syytä. Koko ajan pelko, että en saakaan pitää sitä. Meillä kävi perhetyöntekijät aina välillä katsomassa miten menee, koska olin vähän epävarma omasta osaamisestani. Ehkä se pelko vauvan poisviennistä johtui siitä. Kerroin työntekijöille, miltä musta tuntuu ja me vähennettiin niiden käyntejä. Stressi väheni ja äitiys tuntui jo pysyvältä asialta. Tuntui hyvälle, kun mua kehuttiin, kuinka hienosti pärjään vauvan kanssa. Neuvolastakin pelkkää hyvää sanomista. 

Kun Rosa oli puolivuotias, perhetyö kävi enää harvoin ja alettiin puhua koko käyntien lopettamisesta. Pyysin, jos työskentely loppuisi Rosan täytettyä vuoden ja niin siinä sitten kävi. Se loppui. Pelko vauvan menettämisestä loppui. Silloin, kun perhetyö kävi, se tuntui ahdistavalta ja kamalalta, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä taas se oli vain hyvä juttu. Sain puhuttua mun tuntemuksista, ne auttoi vauvan hoitoon liittyvissä asioissa ja järjesti jopa äitienpäivätekemistäkin. Harmi, että tajusin asian positiivisuden vasta sen loputtua kokonaan. Mutta perhetyön loppuessa tuli myös sellainen voittajafiilis, että jes! Mä pärjään ihan oikeesti ja mä osaan tän homman! Musta on sittenkin äidiksi.

Puoli vuotta sitten, Rosan täytettyä yksi vuotta, mä havahduin ja tajusin, että hei! Tää ei oo ollu niin vaikeeta mitä mä ajattelin. Mehän oltiin pärjätty jo vuosi oikein hyvin. Rosan ollessa vauva, en kedannut aluksi käydä vaunuillen edes kaupassa, koska mä häpesin. En Rosaa, en itseäni, mutta mä en vaan kehdannut. Siinä synttärisankari sylissä istuen mä mietin, että nythän on vaan ihanaa käydä ton pikkusen kanssa kaupassa, kun kaikki hymyilee sille. Nyt, kun Rosan syntymästä on jo puolitoista vuotta, mä voin vaan enää miettiä ja ihmetellä, miten omituisia ajatuksia mulla onkaan ollut. Ja nyt vasta pystyn ääneen sanomaan, etten ollut sinut raskauden ja äitiyden kanssa pitkään aikaan. Tavallaan nää asiat on vaikeita puhua ja kirjoittaa, mutta ajattelin vähän avata teille asiaa pintaa syvemmältä. Taival tänne ei ole todellakaan ollut mitenkäänpäin helppo, mutta Rosa on kasvannut mua niin paljon, että nyt voin viimeinkin sanoa olevani aikuinen. Äiti.

MUSTAHARMAA RUUSU

Siinä se nyt on. Mustaharmaa, suuri ruusu. Todella hieno! Ihana! Tykkään tosi, tosi paljon. Tatuoimisessa meni n. 3h ja kyllä, sattui. Todella paljon! Yksi suuri ruusu kuvastaa suurta asiaa, tytärtäni Rosaa. Ja vielä kiitokset huippuhyvälle tatuoijalle, Jounille.