BLOGGAAMISESTA

Aluksi asiaa koskien blogeja ja bloggaamista. Olen nimittäin kiinnittänyt huomiota asiaan, joka mua kanssabloggaajana hieman ärsyttää. Ja se on lukija-palkki. Koska ihan oikeesti musta tuntuu, että suurin osa ihmisistä ei selaa blogia läpi ja sitten päätä, haluaako liittyä lukijaksi vaiko ei, vaan vilkaistaan eka postaus ja lukijapalkki. Ja mitä enemmän lukijoita blogilla on, sitä todennäköisemmin se saa myös uusia sellaisia. Kuten jo twitterissä kirjotinkin, musta vaan on alkanut tuntua tältä. Tai on jo tuntunut pidemmän aikaa, jos totta puhutaan. Enkä suinkaan halua yleistää, enkä varsinkaan sanoa nimeltä ainuttakaan blogia, mutta mun mielipide on se, että muutama tällainen supersuosittu blogi on sisällöltään ihan täyttä shaibaa. Samaa kauraa joka postaus. Samat vaatteet eri asusteilla joka kerta. Kuvia hamppareista ja limuista, ja taas ne samat vaatteet kun edelliselläkin hampurilaisreissulla, mut erivärinen neule. Ja joka postaus aina sitä samaa tylsää huuhaata, ei mitään "oikeeta". Ja sit sillä blogilla on jotain kolmetuhatta lukijaa ja joka postauksessa satakakskyt kommenttia. 

Mä tykkään lukea ite hyviä ja mielenkiintoisia blogeja. Sellasia, missä on vähän oikeetakin elämää mukana, eikä vain sellaista kiiltokuvaelämää, mitä eletään vaan sitä blogia varten. Mua ei kiinnosta, montako lukijaa blogilla on ja mihin se kuuluu vai kuuluuko mihinkään, kunhan tekstit/kirjottaja jotenkin säväyttää, ja blogi tuntuu kivalta. Pointti siis on se, että mua ei kiinnosta montako keskusteluketjua ko. bloggaajasta on demi.fi:ssä tai vau.fi:ssä tai kaksplussan keskustelupalstoilla, vaan se, että bloggaaja kirjoittaa just mun mielestä hyvää tekstiä.

Kysymys kuuluukin: eikö blogi pienellä lukijamäärällä voi olla hyvä? Pitääkö olla monta yhteistyökumppania ja kuulua sinne ja tänne, että blogi on oikeesti hyvä? Kertokaa mielipiteitä, sillä julkaisen parhaan mielipiteen tänne blogiin!

Meillä ei ainakaan eletä mitään unelmaelämää. Meillä ei ole aina siistiä, ruokapöytä ei kiillä, lattialla on pölyä välillä. En jaksa imuroida joka päivä, kaikki ei ole beigee ja mustavalkoista. Rosa sotkee, kun se syö. Rosa sotkee, vaikka sitä syöttäis. Myös me vanhemmat sotketaan välillä syödessä. Ja ruokarauha? Mikä se on? Onko se se, kun Rosa hakkaa kaikella mahdollisessa pöytää, kiljuu ja karjuu ja yrittää ottaa kaiken, mitä äidillä tai isällä on lautasella ja hermostuu, jos ei saa. Vai onko se sittenkin sitä, kun koirat juoksee asuntoa ympäri ja haukkuu toisilleen ja kolaroi ruokapöytään niin, että maidot kaatuu? Mulla ei ole merkkivaatteitä päällä joka päivä, vaan kotona ollessani hillun collegeissa ja t-paidassa/topissa ilman meikkiä. Joskus pelkässä t-paidassa ilman niitä collegeja, hiukset ponnarilla. Enkä meinaa mitään "huoletonta ponnaria", vaan huoletonta ponnaria.

Tosiasiahan on se, että elämä on elämää, ja elämä on välillä sotkuista. 

MUA EI SAA NEUVOO!

Mua ärsyttää ihan suunnattoman paljon yksi asia - neuvominen! Mä vihaan, jos joku tulee neuvomaan mua Rosan tai koirien hoidossa. Kyllähän mä nyt herranen aika oon osannut ne tähänkin asti hoitaa ihan itse! Tiedän, että jotkut latelevat neuvoja, koska olen nuori enkä siksi heidän mielestä voi pärjätä äitiydessä tai koiran hoidossa. Jotkut taas tekevät sen oikeasti ja vilpittömästi hyvää hyvyyttän. Toiset ärsyttääkseen. Jos nyt jonkun mielestä mun lapsella sattuu olemaan vaikka sukka vinossa, niin eiks siitä vois sanoo vaikka näin: katoppas, onko sukka menny vinoon? Eikä näin: voi, voi, eikö sulle oo sukkiakaan voitu kunnolla laittaa, oivoivoi. Siis mitä hittoo?! En mä nyt tiedä, että onko tää oikeesti niin iso juttu, mut mua vaan ärsyttää ja harmittaa. Mulle on tullut sellanen kuva, että mä en monien mielestä vaan millään voi olla hyvä ja vastuuntuntoinen vanhempi, koska mä en ole vielä täyttänyt kolmeakymmentä... Ja uskoisin, että monella muullakin nuorena äidiksi tulleella on samoja fiiliksiä. Ainakin edes osittain.

Mä olen vasta 19, joo, mutta ei se tee musta huonoa äitiä. Äitinä oleminen taas ei tee musta huonoa ihmistä millään tavalla. Sitä en edes ymmärrä, miks "teiniäitejä" katotaan monesti alaspäin. Onks ne huonoja, koska niillä on lapsi(a)? Huonoja, koska ne ei ehkä käynyt lukiota ja yliopistoa ja korkeakoulua ja mitävielä? Miks me oltais sen huonompia, kun vanhemmatkaan äidit? Ei-niin-hyviä äitejä löytyy niin nuoremmista kuin vanhemmistakin.

Tän postauksen ei oo tarkotus sitten puolustella ketään - ei nuoria äitejä, vanhoja sellaisia tai mua itseäni. Ja tiedän, että blogimaailma on täynnä samantyyppisiä postauksia, mutta mä haluan purkaa vaan vähän mieltäni tänne, koska mua ärsyttää!

Tää ärsytys lähti käyntiin pari päivää sitten, kun eräs henkilö tuli nyppäsemään Rosalta tutin pois suusta ja totesi, ettei hän sitä tarvitse, kun ei edes itke. Siis mitä hittoo, taas?! En mä sitä tuttia sille tunge suuhun muuten vaan, mutta en mä sitä ala poiskaan repimään. Sylkee ite pois sitten, kun haluaa. No, pikku juttu, tavallaan. Sitten myöhemmin samana päivänä muuan mummeli tuli neuvomaan mua koiran ulkoiluttamisessa. Neuvoi, että kannattaa olla herkkuja mukana, ettei koira vedä ja plaa plaa ja niin edelleen. Hymyilin nätisti ja totesin mukavasti, että niin mä kannankin niitä aina mukana, mutta en voi niitä sille syöttää silloin, kun se vetää. Toivotin päivänjatkot ja jatkoin matkaa. Tääkin pikku juttu, eikä varmastikkaan tarkoittanut mitään pahaa, mutta mua vaan alkaa ärsyttää ihan kamalasti, jos joku alkaa neuvomaan vähääkään. Mulla on ollu koiria pienestä pitäen ja osaan käsitellä niitä. Mulla on ollut lapsi kahdeksan kuukautta joten enköhän mä sitäkin osaa hoitaa ihan hyvin! 

Tähän loppuun vielä pieni muistutus, että tää oli vaan tällainen mielenpurkaus, ei mitään henkilökohtaista kenellekään, eikä suinkaan mitään yleistystä. Mä nyt vaan satun oleen tämmönen hermoheikki ja mua välillä ärsyttää pienetkin asiat ja otan joskus asiat turhan paljon itseeni.
Onko siellä jollakin teistä samanlaisia tuntemuksia? Saako teitä neuvoa vai ärsyttääkö se?