PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #2

Ensimmäiseen osaan pääsette tästä, jos ette ole sitä vielä käyneet lukemassa. 

Pari ensimmäistä kuukautta meni aika sumussa synnytyksen jälkeen. En saanut oikein nukuttua ja ruokahalu oli jäänyt synnytyssaliin. Mulla oli fyysisesti melko heikko olla, mutta henkisesti mulla oli hyvä olla. Oli ihana huomata, että osasin sittenkin hoitaa vauvaa! En ollutkaan siinä niin surkea, mitä ajattelin. Tietysti oli myös epätoivon hetkiä - ja paljon, mutta mulla oli silti hyvä olla. Joku tarvitsi mua ja se oli ihana tunne. Olin ekaa kertaa elämässäni oikeesti tarpeellinen jollekin. Vauva ei kuitenkaan tuntunut heti omalle. Rakkaus sitä kohtaan oli, mutta se ei tuntunut omalle tai pysyvälle. Jotenkin musta koko ajan tuntui, että tää on vaan väliaikasta. Olin varma, että lastensuojelu tulee ja vie mun vauvan ilman syytä. Koko ajan pelko, että en saakaan pitää sitä. Meillä kävi perhetyöntekijät aina välillä katsomassa miten menee, koska olin vähän epävarma omasta osaamisestani. Ehkä se pelko vauvan poisviennistä johtui siitä. Kerroin työntekijöille, miltä musta tuntuu ja me vähennettiin niiden käyntejä. Stressi väheni ja äitiys tuntui jo pysyvältä asialta. Tuntui hyvälle, kun mua kehuttiin, kuinka hienosti pärjään vauvan kanssa. Neuvolastakin pelkkää hyvää sanomista. 

Kun Rosa oli puolivuotias, perhetyö kävi enää harvoin ja alettiin puhua koko käyntien lopettamisesta. Pyysin, jos työskentely loppuisi Rosan täytettyä vuoden ja niin siinä sitten kävi. Se loppui. Pelko vauvan menettämisestä loppui. Silloin, kun perhetyö kävi, se tuntui ahdistavalta ja kamalalta, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä taas se oli vain hyvä juttu. Sain puhuttua mun tuntemuksista, ne auttoi vauvan hoitoon liittyvissä asioissa ja järjesti jopa äitienpäivätekemistäkin. Harmi, että tajusin asian positiivisuden vasta sen loputtua kokonaan. Mutta perhetyön loppuessa tuli myös sellainen voittajafiilis, että jes! Mä pärjään ihan oikeesti ja mä osaan tän homman! Musta on sittenkin äidiksi.

Puoli vuotta sitten, Rosan täytettyä yksi vuotta, mä havahduin ja tajusin, että hei! Tää ei oo ollu niin vaikeeta mitä mä ajattelin. Mehän oltiin pärjätty jo vuosi oikein hyvin. Rosan ollessa vauva, en kedannut aluksi käydä vaunuillen edes kaupassa, koska mä häpesin. En Rosaa, en itseäni, mutta mä en vaan kehdannut. Siinä synttärisankari sylissä istuen mä mietin, että nythän on vaan ihanaa käydä ton pikkusen kanssa kaupassa, kun kaikki hymyilee sille. Nyt, kun Rosan syntymästä on jo puolitoista vuotta, mä voin vaan enää miettiä ja ihmetellä, miten omituisia ajatuksia mulla onkaan ollut. Ja nyt vasta pystyn ääneen sanomaan, etten ollut sinut raskauden ja äitiyden kanssa pitkään aikaan. Tavallaan nää asiat on vaikeita puhua ja kirjoittaa, mutta ajattelin vähän avata teille asiaa pintaa syvemmältä. Taival tänne ei ole todellakaan ollut mitenkäänpäin helppo, mutta Rosa on kasvannut mua niin paljon, että nyt voin viimeinkin sanoa olevani aikuinen. Äiti.

PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #1

Rosa on ensi viikolla ollut maailmassa jo puolitoista vuotta. Mun ensimmäinen lapsi, pieni tytär. Tähän puoleentoistavuoteen on mahtunut kaikenlaista fiilistä, mutta pääasiassa hyvää. Raskausaika oli mulle hyvin vaikeeta aikaa - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin raskausuutisesta aivan ymmälläni, en halunnut uskoa todeksi, kielsin asiaa pitkään, kenellekään en kertonut. Raskausviikolla 20 vain muutama tiesi mun lisäks. Mua hävetti ja pelotti. Mä en halunnut lasta, mutta kuitenkin halusin. En väitä, että olisin ollut onnellinen tehtyäni raskaustestin. Joinakin päivinä olin sinut asian kanssa, joinakin päivinä ajatus vauvasta tuntui jopa ihanalle. Useimpina päivinä kuitenkin mua ahdisti, hirvitti, pelotti ja harmitti. En tosiaankaan ollut valmis äidiksi, valmis ottamaan vastuuta pienen vauvan elämästä, kun en osannut ottaa vastuuta omastanikaan. Miten osaisin huolehtia vauvasta, kun en osannut huolehtia kunnolla vielä itsestänikään. Olin itsekin vielä lapsi, juuri kahdeksantoista täyttänyt. Viikot kului ja jätin muutamia neuvoloita väliin. En vaan pystynyt käymään. Raskauden puolessa välissä kuitenkin aloin vihdoin hyväksymään, että musta tulee äiti. Aloin odottamaan neuvolakäyntejä, halusin nähdä ultrassa vauvan ja tietää, että kaikki on hyvin. Jossain mielen syvissä syövereissä mä kuitenkin toivoin, että olisin pystynyt keskeyttämään raskauden. Peittelin mahaa, en kehdannut käydä kaupassa. En nähnyt kavereita, koska en halunnut niidenkään tietävän. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan kauhealta miettiä, mitä mun päässä on raskausaikaan oikein liikkunut.

Jostain viikoilta 25 lähtien mun fiilikset raskautta kohtaan alkoi muuttua positiivisiksi. Aloin tehdä hankintoja vauvalle, luin netistä raskausviikoista ja vauvoista, odotin innolla seuraavaa ultraa. Musta tulis ihan oikeesti äiti. Ja se tuntui kivalle. Silti pelotti, osaisinko hoitaa sitä ja mitä jos en jaksaisi herätä yöllä. Mitä jos, mitä jos? Päätin antaa huonojen ajatusten olla ja keskityin olemaan positiivisilla mielin. Vihdoin koitti synnytys. Se ei ollut niin paha, kun luulin. Supistukset sattu loppuvaiheessa hirmu paljon, itse vauvan tulo ei niinkään. Ei ollenkaan siis niin kamalaa, mitä olin pelännyt. Ja siinä se sitten vihdoin oli. Mun pieni rakas tyttö. Ei saatu raskausaikana tietää sukupuolta, vaikka sitä joka ultrassa udeltiin. Kun pientä huutavaa vauvaa oltiin antamassa mun syliin, en uskaltanut ottaa, pelotti että pudotan sen. Pyysin, että antavat sen isänsä syliin, mutta vauvan oli kuulemma päästävä äidin rinnalle. Ja sillä hetkellä, kun mä sain sen pienen lapsen mun syliin, aloin itkeä - onnesta, väsymyksestä ja helpotuksesta. Maailman ihanin hetki, ihanin tunne ikinä. Siinä se nyt oli ihan oikeasti.

Nyt on kulunut tuosta hetkestä lähes puolitoista vuotta ja mä mietin edelleen silloin tällöin, kuinka inhottavia ajatuksia mulla on oikein ollut. Miten oon voinut edes ajatella, etten olisi halunnut tällaista ihanaa päivänsädettä mun elämään? Nyt, kun Rosa osoittaa kiintymystä ja haluaa nimenomaan juuri äidin syliin, halata äitiä ja pusun antaa mieluiten äidille, mä oon päättänyt antaa noiden ajatusten jäädä taakse. Raskausajan murheista huolimatta mä oon kuitenkin ollut Rosalle todella hyvä äiti. Meillä on ihana tytär, joka piristää meidän arkea joka päivä. Tytär, jonka olemassaolo on hienointa maailmassa. On ihanaa olla äiti, vaikka en äidiksi osannutkaan itseäni kutsua vielä moneen kuukauteen synnytyksen jälkeen.
Yhtä kappaletta lainaten: ei aikuiset tee lapsii, vaan lapset tekee aikuisii.