PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #2

Ensimmäiseen osaan pääsette tästä, jos ette ole sitä vielä käyneet lukemassa. 

Pari ensimmäistä kuukautta meni aika sumussa synnytyksen jälkeen. En saanut oikein nukuttua ja ruokahalu oli jäänyt synnytyssaliin. Mulla oli fyysisesti melko heikko olla, mutta henkisesti mulla oli hyvä olla. Oli ihana huomata, että osasin sittenkin hoitaa vauvaa! En ollutkaan siinä niin surkea, mitä ajattelin. Tietysti oli myös epätoivon hetkiä - ja paljon, mutta mulla oli silti hyvä olla. Joku tarvitsi mua ja se oli ihana tunne. Olin ekaa kertaa elämässäni oikeesti tarpeellinen jollekin. Vauva ei kuitenkaan tuntunut heti omalle. Rakkaus sitä kohtaan oli, mutta se ei tuntunut omalle tai pysyvälle. Jotenkin musta koko ajan tuntui, että tää on vaan väliaikasta. Olin varma, että lastensuojelu tulee ja vie mun vauvan ilman syytä. Koko ajan pelko, että en saakaan pitää sitä. Meillä kävi perhetyöntekijät aina välillä katsomassa miten menee, koska olin vähän epävarma omasta osaamisestani. Ehkä se pelko vauvan poisviennistä johtui siitä. Kerroin työntekijöille, miltä musta tuntuu ja me vähennettiin niiden käyntejä. Stressi väheni ja äitiys tuntui jo pysyvältä asialta. Tuntui hyvälle, kun mua kehuttiin, kuinka hienosti pärjään vauvan kanssa. Neuvolastakin pelkkää hyvää sanomista. 

Kun Rosa oli puolivuotias, perhetyö kävi enää harvoin ja alettiin puhua koko käyntien lopettamisesta. Pyysin, jos työskentely loppuisi Rosan täytettyä vuoden ja niin siinä sitten kävi. Se loppui. Pelko vauvan menettämisestä loppui. Silloin, kun perhetyö kävi, se tuntui ahdistavalta ja kamalalta, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä taas se oli vain hyvä juttu. Sain puhuttua mun tuntemuksista, ne auttoi vauvan hoitoon liittyvissä asioissa ja järjesti jopa äitienpäivätekemistäkin. Harmi, että tajusin asian positiivisuden vasta sen loputtua kokonaan. Mutta perhetyön loppuessa tuli myös sellainen voittajafiilis, että jes! Mä pärjään ihan oikeesti ja mä osaan tän homman! Musta on sittenkin äidiksi.

Puoli vuotta sitten, Rosan täytettyä yksi vuotta, mä havahduin ja tajusin, että hei! Tää ei oo ollu niin vaikeeta mitä mä ajattelin. Mehän oltiin pärjätty jo vuosi oikein hyvin. Rosan ollessa vauva, en kedannut aluksi käydä vaunuillen edes kaupassa, koska mä häpesin. En Rosaa, en itseäni, mutta mä en vaan kehdannut. Siinä synttärisankari sylissä istuen mä mietin, että nythän on vaan ihanaa käydä ton pikkusen kanssa kaupassa, kun kaikki hymyilee sille. Nyt, kun Rosan syntymästä on jo puolitoista vuotta, mä voin vaan enää miettiä ja ihmetellä, miten omituisia ajatuksia mulla onkaan ollut. Ja nyt vasta pystyn ääneen sanomaan, etten ollut sinut raskauden ja äitiyden kanssa pitkään aikaan. Tavallaan nää asiat on vaikeita puhua ja kirjoittaa, mutta ajattelin vähän avata teille asiaa pintaa syvemmältä. Taival tänne ei ole todellakaan ollut mitenkäänpäin helppo, mutta Rosa on kasvannut mua niin paljon, että nyt voin viimeinkin sanoa olevani aikuinen. Äiti.

LINKKAA BLOGISI TOP 3

Taannoin mulla oli blogissa linkkaa blogisi-postaus ja siihen ei tullut kovinkaan montaa blogia, mutta ajattelin silti esitellä teille kolme mulle mieluisinta niistä. Katsotaan, jos joskus teen uuden ja siihen tulisi vähän enemmän uusia blogeja. Tähänkin postaukseen saa kommenttikenttään linkittää oman tai jonkun muun blogin - ihan vaan siksi, että mä haluaisin uusia blogeja mun lukulistalle. Sen enempää höpisemättä, tässä kolme suosikkia, olkaa hyvät:

Me&Me

"Pohjois-Karjala kotina, perheeseen kuuluu lisäkseni avomies, tytär (synt tammi -14) ja hullu kultainennoutaja. Tervuerenpentu myös." Näin esittelee Noora bloginsa. Oon itse lukenut jo pitkän aikaa tätä blogia ja tykkään tavasta, jolla Noora kirjoittaa. Hieman humoristisesti ja aiheita on melko laajasti laidasta laitaan. Pidän blogista erityisesti myös siksi, että siellä vilahtelee kahden ihanan koiran kuvia siellä täällä! Nooran blogiin pääsette klikkaamalla tuota otsikkoa tämän tekstin yläpuolella.

Karamellikengät

"Odotusblogista tuli yhdessä hujauksessa vaaleanpunainen vauvablogi, kun esikoistyttäremme tupsahti maailmaan 7.5.2014. Leipuri-kondiittoriksi valmistunut, pitkäaikaissairas äiti, opiskelijaisä ja meidän maailman napa, Ava. Nyt kasvatellaan masua toistamiseen, uuden tulokkaan LA on marraskuussa 2015. Blogissa pääset seuraamaan meidän pienen perheen elämää, lämpimästi tervetuloa mukaan!" Näin Milla kertoo blogistaan. Millankin blogia mä oon lukenut jo tosi kauan ja pidän sen todenmukaisuudesta. Milla kertoo blogissaan mukavasti arjestaan ja blogi onkin pääasiassa postauksiltaan liittynyt taaperoarkeen ja raskauteen. Käykää kurkkaamassa!

Haaveita ja oikeeta elämää

"Äiti 03/10 ja 04/13 syntyneille lapsille. Kiinnostuksen kohteina lastenvaatteet, shoppailu, sisustus, liikunta ja muu hömppä". Näin kuuluu esittely Annan blogissa. Annan blogia en ookkaan seurannut ihan niin tarkkaan, mutta muutamia postauksia tullut luettua ja tykkään myöskin Annan tyylistä kirjoittaa. Blogin postaukset olleet monipuolisia ja hyvälaatuisia kuvia. Käykää seuraamassa, jos ette vielä seuraa.

PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #1

Rosa on ensi viikolla ollut maailmassa jo puolitoista vuotta. Mun ensimmäinen lapsi, pieni tytär. Tähän puoleentoistavuoteen on mahtunut kaikenlaista fiilistä, mutta pääasiassa hyvää. Raskausaika oli mulle hyvin vaikeeta aikaa - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin raskausuutisesta aivan ymmälläni, en halunnut uskoa todeksi, kielsin asiaa pitkään, kenellekään en kertonut. Raskausviikolla 20 vain muutama tiesi mun lisäks. Mua hävetti ja pelotti. Mä en halunnut lasta, mutta kuitenkin halusin. En väitä, että olisin ollut onnellinen tehtyäni raskaustestin. Joinakin päivinä olin sinut asian kanssa, joinakin päivinä ajatus vauvasta tuntui jopa ihanalle. Useimpina päivinä kuitenkin mua ahdisti, hirvitti, pelotti ja harmitti. En tosiaankaan ollut valmis äidiksi, valmis ottamaan vastuuta pienen vauvan elämästä, kun en osannut ottaa vastuuta omastanikaan. Miten osaisin huolehtia vauvasta, kun en osannut huolehtia kunnolla vielä itsestänikään. Olin itsekin vielä lapsi, juuri kahdeksantoista täyttänyt. Viikot kului ja jätin muutamia neuvoloita väliin. En vaan pystynyt käymään. Raskauden puolessa välissä kuitenkin aloin vihdoin hyväksymään, että musta tulee äiti. Aloin odottamaan neuvolakäyntejä, halusin nähdä ultrassa vauvan ja tietää, että kaikki on hyvin. Jossain mielen syvissä syövereissä mä kuitenkin toivoin, että olisin pystynyt keskeyttämään raskauden. Peittelin mahaa, en kehdannut käydä kaupassa. En nähnyt kavereita, koska en halunnut niidenkään tietävän. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan kauhealta miettiä, mitä mun päässä on raskausaikaan oikein liikkunut.

Jostain viikoilta 25 lähtien mun fiilikset raskautta kohtaan alkoi muuttua positiivisiksi. Aloin tehdä hankintoja vauvalle, luin netistä raskausviikoista ja vauvoista, odotin innolla seuraavaa ultraa. Musta tulis ihan oikeesti äiti. Ja se tuntui kivalle. Silti pelotti, osaisinko hoitaa sitä ja mitä jos en jaksaisi herätä yöllä. Mitä jos, mitä jos? Päätin antaa huonojen ajatusten olla ja keskityin olemaan positiivisilla mielin. Vihdoin koitti synnytys. Se ei ollut niin paha, kun luulin. Supistukset sattu loppuvaiheessa hirmu paljon, itse vauvan tulo ei niinkään. Ei ollenkaan siis niin kamalaa, mitä olin pelännyt. Ja siinä se sitten vihdoin oli. Mun pieni rakas tyttö. Ei saatu raskausaikana tietää sukupuolta, vaikka sitä joka ultrassa udeltiin. Kun pientä huutavaa vauvaa oltiin antamassa mun syliin, en uskaltanut ottaa, pelotti että pudotan sen. Pyysin, että antavat sen isänsä syliin, mutta vauvan oli kuulemma päästävä äidin rinnalle. Ja sillä hetkellä, kun mä sain sen pienen lapsen mun syliin, aloin itkeä - onnesta, väsymyksestä ja helpotuksesta. Maailman ihanin hetki, ihanin tunne ikinä. Siinä se nyt oli ihan oikeasti.

Nyt on kulunut tuosta hetkestä lähes puolitoista vuotta ja mä mietin edelleen silloin tällöin, kuinka inhottavia ajatuksia mulla on oikein ollut. Miten oon voinut edes ajatella, etten olisi halunnut tällaista ihanaa päivänsädettä mun elämään? Nyt, kun Rosa osoittaa kiintymystä ja haluaa nimenomaan juuri äidin syliin, halata äitiä ja pusun antaa mieluiten äidille, mä oon päättänyt antaa noiden ajatusten jäädä taakse. Raskausajan murheista huolimatta mä oon kuitenkin ollut Rosalle todella hyvä äiti. Meillä on ihana tytär, joka piristää meidän arkea joka päivä. Tytär, jonka olemassaolo on hienointa maailmassa. On ihanaa olla äiti, vaikka en äidiksi osannutkaan itseäni kutsua vielä moneen kuukauteen synnytyksen jälkeen.
Yhtä kappaletta lainaten: ei aikuiset tee lapsii, vaan lapset tekee aikuisii.

LINKKAA BLOGI

BLOGGAAMISESTA

Aluksi asiaa koskien blogeja ja bloggaamista. Olen nimittäin kiinnittänyt huomiota asiaan, joka mua kanssabloggaajana hieman ärsyttää. Ja se on lukija-palkki. Koska ihan oikeesti musta tuntuu, että suurin osa ihmisistä ei selaa blogia läpi ja sitten päätä, haluaako liittyä lukijaksi vaiko ei, vaan vilkaistaan eka postaus ja lukijapalkki. Ja mitä enemmän lukijoita blogilla on, sitä todennäköisemmin se saa myös uusia sellaisia. Kuten jo twitterissä kirjotinkin, musta vaan on alkanut tuntua tältä. Tai on jo tuntunut pidemmän aikaa, jos totta puhutaan. Enkä suinkaan halua yleistää, enkä varsinkaan sanoa nimeltä ainuttakaan blogia, mutta mun mielipide on se, että muutama tällainen supersuosittu blogi on sisällöltään ihan täyttä shaibaa. Samaa kauraa joka postaus. Samat vaatteet eri asusteilla joka kerta. Kuvia hamppareista ja limuista, ja taas ne samat vaatteet kun edelliselläkin hampurilaisreissulla, mut erivärinen neule. Ja joka postaus aina sitä samaa tylsää huuhaata, ei mitään "oikeeta". Ja sit sillä blogilla on jotain kolmetuhatta lukijaa ja joka postauksessa satakakskyt kommenttia. 

Mä tykkään lukea ite hyviä ja mielenkiintoisia blogeja. Sellasia, missä on vähän oikeetakin elämää mukana, eikä vain sellaista kiiltokuvaelämää, mitä eletään vaan sitä blogia varten. Mua ei kiinnosta, montako lukijaa blogilla on ja mihin se kuuluu vai kuuluuko mihinkään, kunhan tekstit/kirjottaja jotenkin säväyttää, ja blogi tuntuu kivalta. Pointti siis on se, että mua ei kiinnosta montako keskusteluketjua ko. bloggaajasta on demi.fi:ssä tai vau.fi:ssä tai kaksplussan keskustelupalstoilla, vaan se, että bloggaaja kirjoittaa just mun mielestä hyvää tekstiä.

Kysymys kuuluukin: eikö blogi pienellä lukijamäärällä voi olla hyvä? Pitääkö olla monta yhteistyökumppania ja kuulua sinne ja tänne, että blogi on oikeesti hyvä? Kertokaa mielipiteitä, sillä julkaisen parhaan mielipiteen tänne blogiin!

Meillä ei ainakaan eletä mitään unelmaelämää. Meillä ei ole aina siistiä, ruokapöytä ei kiillä, lattialla on pölyä välillä. En jaksa imuroida joka päivä, kaikki ei ole beigee ja mustavalkoista. Rosa sotkee, kun se syö. Rosa sotkee, vaikka sitä syöttäis. Myös me vanhemmat sotketaan välillä syödessä. Ja ruokarauha? Mikä se on? Onko se se, kun Rosa hakkaa kaikella mahdollisessa pöytää, kiljuu ja karjuu ja yrittää ottaa kaiken, mitä äidillä tai isällä on lautasella ja hermostuu, jos ei saa. Vai onko se sittenkin sitä, kun koirat juoksee asuntoa ympäri ja haukkuu toisilleen ja kolaroi ruokapöytään niin, että maidot kaatuu? Mulla ei ole merkkivaatteitä päällä joka päivä, vaan kotona ollessani hillun collegeissa ja t-paidassa/topissa ilman meikkiä. Joskus pelkässä t-paidassa ilman niitä collegeja, hiukset ponnarilla. Enkä meinaa mitään "huoletonta ponnaria", vaan huoletonta ponnaria.

Tosiasiahan on se, että elämä on elämää, ja elämä on välillä sotkuista. 

KUVAPOSTAUS

Tässä tällainen puhelimella väsätty postaus kuvista, joita on tullut viikon aikana napsittua kännykällä. Onneks tässä mun luurissa on suht hyvä kamera, sillä kun tulee eniten kuvia otettua, koska se on aina mukana.

Meillä opetellaan ahkerasti juomaan ihan itse nokkamukista. Onnistuu jo aika hyvin. 

Äiti keräsi lelut pois lattialta koreihin ja Rosa huolehti, että lelut pääsivät takaisin lattialle. 

Loput neljä kuvaa viikonlopulta. Käytiin siis keinumassa ja kävelyllä ja leivottiin pullaa, kuten kerroinkin jo edellisessä postauksessa. Sunnuntaiyönä oli taivaalla mahti superkuu, jolle pimeässä otettu puhelinkuva ei tee oikeutta... 

Ps. Tykkään itse kuvapainotteisista postauksista = paljon kuvia, vähän tekstiä, mutta mistä te tykkäätte? Haluatteko enemmän kuvia vai tekstiä? Myös postausaiheita saa ehdotella. Mistä haluaisitte lukea?

EKAA KERTAA KEINUMASSA

Me lähettiin eilen illalla koko porukka kävelylle ulos. Otettiin koirat ja Rosa ja mentiin. Kävelyn jälkeen poikettiin naapuripihaan vähän keinumaan! Olin jo pitkään miettinyt, että jokohan tota pikkuneitiä uskaltais keinuttaa, ja enää en sitten maltannut, sillä pakkohan sitä on kerran kesässä keinutella! Rosalla oli oikein mukavaa ja tykkäsi paljon. Hymyili ja naureskeli vaan niin muikeana kuin olla ja voi. Jos helle illaksi vähän taas hellittäis, niin mennään varmaan uudelleen tänään. 

Onko teille tärkeää, että lapsi osaa nousta itse lattialla istumaan, ennen kuin istutatte vaikka esim. keinussa tai ostoskärryissä? Menettekö tarkkaan neuvolan käskyjen mukaan, vai sen mukaan, minkä itse parhaaksi koette?

INSTAGRAM #1

1. Leivoin yks ilta kinkkupiirakkaa, ja ai että, miten hyvää siitä tuli! // 2. Rosan kanssa iltakävelyllä ihanassa ilta-auringossa. // 3. Leikkihetki vauvojen kesken. Ihanaa, miten hyvin noi tuleekaan toimeen kaikki keskenään! // 4. Yks päivä tuli lunta, rakeita ja vettä (varmaan yhtäaikaa...) ihan taivaan täydeltä.

1. Rosalla ja Yodalla taistelu käynnissä. Kumpi mahtaakaan voittaa? // 2. Viinirypäleitä. Ei sen kummempaa, aina yhtä herkullista. Rasia meni varmaan alle kymmenessä minuutissa... // 3. Kävin kirpparilta shoppaamassa Rosalle paljon pinkkejä vaatteita. Uusi yökkäri pääs heti kokeiluun! // 4. Leikit kesken, mutta silti täytyy poseerata heti, kun näkee puhelimen tai kameran.

1. Käytiin sateen jälkeen istuskelemassa meidän pihan grillikatoksella. // 2. Rosan eka vesimelonin palanen! Meni enemmän leikkimiseks, kun syömiseks. // 3. Jäbä-herra parvekkeella ottamassa arskaa. Jotenkin kyllästyneen näkönen, ehkäpä? // 4. Iltalenkillä käydessä matkan varrella oli ihanan paljon erilaisia kukkasia! Oon niin ilonen, että täällä on näinkin hyvät lenkkeilymaastot!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla