LINKKAA BLOGISI TOP 3

Taannoin mulla oli blogissa linkkaa blogisi-postaus ja siihen ei tullut kovinkaan montaa blogia, mutta ajattelin silti esitellä teille kolme mulle mieluisinta niistä. Katsotaan, jos joskus teen uuden ja siihen tulisi vähän enemmän uusia blogeja. Tähänkin postaukseen saa kommenttikenttään linkittää oman tai jonkun muun blogin - ihan vaan siksi, että mä haluaisin uusia blogeja mun lukulistalle. Sen enempää höpisemättä, tässä kolme suosikkia, olkaa hyvät:

Me&Me

"Pohjois-Karjala kotina, perheeseen kuuluu lisäkseni avomies, tytär (synt tammi -14) ja hullu kultainennoutaja. Tervuerenpentu myös." Näin esittelee Noora bloginsa. Oon itse lukenut jo pitkän aikaa tätä blogia ja tykkään tavasta, jolla Noora kirjoittaa. Hieman humoristisesti ja aiheita on melko laajasti laidasta laitaan. Pidän blogista erityisesti myös siksi, että siellä vilahtelee kahden ihanan koiran kuvia siellä täällä! Nooran blogiin pääsette klikkaamalla tuota otsikkoa tämän tekstin yläpuolella.

Karamellikengät

"Odotusblogista tuli yhdessä hujauksessa vaaleanpunainen vauvablogi, kun esikoistyttäremme tupsahti maailmaan 7.5.2014. Leipuri-kondiittoriksi valmistunut, pitkäaikaissairas äiti, opiskelijaisä ja meidän maailman napa, Ava. Nyt kasvatellaan masua toistamiseen, uuden tulokkaan LA on marraskuussa 2015. Blogissa pääset seuraamaan meidän pienen perheen elämää, lämpimästi tervetuloa mukaan!" Näin Milla kertoo blogistaan. Millankin blogia mä oon lukenut jo tosi kauan ja pidän sen todenmukaisuudesta. Milla kertoo blogissaan mukavasti arjestaan ja blogi onkin pääasiassa postauksiltaan liittynyt taaperoarkeen ja raskauteen. Käykää kurkkaamassa!

Haaveita ja oikeeta elämää

"Äiti 03/10 ja 04/13 syntyneille lapsille. Kiinnostuksen kohteina lastenvaatteet, shoppailu, sisustus, liikunta ja muu hömppä". Näin kuuluu esittely Annan blogissa. Annan blogia en ookkaan seurannut ihan niin tarkkaan, mutta muutamia postauksia tullut luettua ja tykkään myöskin Annan tyylistä kirjoittaa. Blogin postaukset olleet monipuolisia ja hyvälaatuisia kuvia. Käykää seuraamassa, jos ette vielä seuraa.

PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #1

Rosa on ensi viikolla ollut maailmassa jo puolitoista vuotta. Mun ensimmäinen lapsi, pieni tytär. Tähän puoleentoistavuoteen on mahtunut kaikenlaista fiilistä, mutta pääasiassa hyvää. Raskausaika oli mulle hyvin vaikeeta aikaa - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin raskausuutisesta aivan ymmälläni, en halunnut uskoa todeksi, kielsin asiaa pitkään, kenellekään en kertonut. Raskausviikolla 20 vain muutama tiesi mun lisäks. Mua hävetti ja pelotti. Mä en halunnut lasta, mutta kuitenkin halusin. En väitä, että olisin ollut onnellinen tehtyäni raskaustestin. Joinakin päivinä olin sinut asian kanssa, joinakin päivinä ajatus vauvasta tuntui jopa ihanalle. Useimpina päivinä kuitenkin mua ahdisti, hirvitti, pelotti ja harmitti. En tosiaankaan ollut valmis äidiksi, valmis ottamaan vastuuta pienen vauvan elämästä, kun en osannut ottaa vastuuta omastanikaan. Miten osaisin huolehtia vauvasta, kun en osannut huolehtia kunnolla vielä itsestänikään. Olin itsekin vielä lapsi, juuri kahdeksantoista täyttänyt. Viikot kului ja jätin muutamia neuvoloita väliin. En vaan pystynyt käymään. Raskauden puolessa välissä kuitenkin aloin vihdoin hyväksymään, että musta tulee äiti. Aloin odottamaan neuvolakäyntejä, halusin nähdä ultrassa vauvan ja tietää, että kaikki on hyvin. Jossain mielen syvissä syövereissä mä kuitenkin toivoin, että olisin pystynyt keskeyttämään raskauden. Peittelin mahaa, en kehdannut käydä kaupassa. En nähnyt kavereita, koska en halunnut niidenkään tietävän. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan kauhealta miettiä, mitä mun päässä on raskausaikaan oikein liikkunut.

Jostain viikoilta 25 lähtien mun fiilikset raskautta kohtaan alkoi muuttua positiivisiksi. Aloin tehdä hankintoja vauvalle, luin netistä raskausviikoista ja vauvoista, odotin innolla seuraavaa ultraa. Musta tulis ihan oikeesti äiti. Ja se tuntui kivalle. Silti pelotti, osaisinko hoitaa sitä ja mitä jos en jaksaisi herätä yöllä. Mitä jos, mitä jos? Päätin antaa huonojen ajatusten olla ja keskityin olemaan positiivisilla mielin. Vihdoin koitti synnytys. Se ei ollut niin paha, kun luulin. Supistukset sattu loppuvaiheessa hirmu paljon, itse vauvan tulo ei niinkään. Ei ollenkaan siis niin kamalaa, mitä olin pelännyt. Ja siinä se sitten vihdoin oli. Mun pieni rakas tyttö. Ei saatu raskausaikana tietää sukupuolta, vaikka sitä joka ultrassa udeltiin. Kun pientä huutavaa vauvaa oltiin antamassa mun syliin, en uskaltanut ottaa, pelotti että pudotan sen. Pyysin, että antavat sen isänsä syliin, mutta vauvan oli kuulemma päästävä äidin rinnalle. Ja sillä hetkellä, kun mä sain sen pienen lapsen mun syliin, aloin itkeä - onnesta, väsymyksestä ja helpotuksesta. Maailman ihanin hetki, ihanin tunne ikinä. Siinä se nyt oli ihan oikeasti.

Nyt on kulunut tuosta hetkestä lähes puolitoista vuotta ja mä mietin edelleen silloin tällöin, kuinka inhottavia ajatuksia mulla on oikein ollut. Miten oon voinut edes ajatella, etten olisi halunnut tällaista ihanaa päivänsädettä mun elämään? Nyt, kun Rosa osoittaa kiintymystä ja haluaa nimenomaan juuri äidin syliin, halata äitiä ja pusun antaa mieluiten äidille, mä oon päättänyt antaa noiden ajatusten jäädä taakse. Raskausajan murheista huolimatta mä oon kuitenkin ollut Rosalle todella hyvä äiti. Meillä on ihana tytär, joka piristää meidän arkea joka päivä. Tytär, jonka olemassaolo on hienointa maailmassa. On ihanaa olla äiti, vaikka en äidiksi osannutkaan itseäni kutsua vielä moneen kuukauteen synnytyksen jälkeen.
Yhtä kappaletta lainaten: ei aikuiset tee lapsii, vaan lapset tekee aikuisii.

LONG TIME NO SEE

Moikka vaan kaikille, jos siellä enää ketään on lukijoista jäljellä?

Mun viimesimmästä postauksesta on kauan. Ainakin tänne bloggeriin julkaisemastani. Siirsin blogin hiljattain toiselle blogisivustolle, mutta en tykännyt sen käyttämisestä yhtään. Nyt kun mulla on taas tietokone käytössä (jep, en edes muistanut hankkia uutta, kun sitä pärjäsi niin hyvin ihan ilmankin!) ajattelin palata myös blogin pariin. Paljon on meneillään, mutta se antaakin vaan lisäinspistä bloggaamiselle, kun on paljon asioita kerrottavana.

Nopea tilannekatsaus: ollaan nyt siis virallisesti Jämsäläisiä. Muutettiin tänne koulupaikkojen perässä. Opiskelen aikuisopistossa puutarhataloutta. Koulu on pitkälti etäopiskelua ja lähipäiviä on ainoastaa neljä päivää kuukaudesta.

Oon ottanut itseäni niskasta kiinni ja ollaan mun ihanan saksanpaimenkoirapennun Yodan kanssa alettu treenaamaan tottelevaisuutta ihan kunnolla: ulkona, häiriötekijöiden ympäröimänä.

Mulla on hirveä pentukuume ja haaveilen lauman kasvattamisesta vielä ainakin yhdellä (pitkäkarvaisella) saksalaisella paimenella, mutta haave tuskin käy toteen ainakaan ihan lähiaikoina. Sikälimikäli järki ei karkaa päästä...

Rosalle kuuluu hyvää. Jos "pientä" uhmaa ei lasketa. Hampaat pukkaa jokaikinen yhtäaikaa tulemaan ja voi sitä murheen ja surun määrää. Meillä siis itketään ja kiukutellaan tällä hetkellä suunnilleen joka päivä ja aikalailla joka asiasta. Itkettää, kun saunassa ei voi olla aamusta iltaan. Kiukuttaa, jos ei suihkuun pääse monta kertaa päivässä. Surettaa, jos pitää ulkoa lähteä kotiin syömään tai nukkumaan. Harmittaa, jos ei saa olla alasti koko päivää. Plus monta muuta asiaa, jotka kamala hirviö-äiti kieltää (asioiden laittaminen wc-pönttöön, sormien tunkeminen pistorasiaan, roskiksen kaivaminen, ruuan sylkeminen, koiran ruuan varastaminen jne.). Löytyykö sieltä teiltä keneltäkään ihanaa uhmailijaa? 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin arki sujuu hyvin. Koirien kanssa lenkkeilyn, treenailun, opiskelun ja Rosan hoidon on saanut hyvin sovitettua niin etteivät päivät tunnu liian kiireisiltä, ja että aikaa riittää yhdessä ulkoiluun ja leikkimiseen paljon!

Tässä nyt tämä tauon jälkeinen ns. aloituspostaus ja jatkossa sitten ihan kunnon asiaa - asia kerrallaan eikä tälläistä sekameteliä. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!