PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #2

Ensimmäiseen osaan pääsette tästä, jos ette ole sitä vielä käyneet lukemassa. 

Pari ensimmäistä kuukautta meni aika sumussa synnytyksen jälkeen. En saanut oikein nukuttua ja ruokahalu oli jäänyt synnytyssaliin. Mulla oli fyysisesti melko heikko olla, mutta henkisesti mulla oli hyvä olla. Oli ihana huomata, että osasin sittenkin hoitaa vauvaa! En ollutkaan siinä niin surkea, mitä ajattelin. Tietysti oli myös epätoivon hetkiä - ja paljon, mutta mulla oli silti hyvä olla. Joku tarvitsi mua ja se oli ihana tunne. Olin ekaa kertaa elämässäni oikeesti tarpeellinen jollekin. Vauva ei kuitenkaan tuntunut heti omalle. Rakkaus sitä kohtaan oli, mutta se ei tuntunut omalle tai pysyvälle. Jotenkin musta koko ajan tuntui, että tää on vaan väliaikasta. Olin varma, että lastensuojelu tulee ja vie mun vauvan ilman syytä. Koko ajan pelko, että en saakaan pitää sitä. Meillä kävi perhetyöntekijät aina välillä katsomassa miten menee, koska olin vähän epävarma omasta osaamisestani. Ehkä se pelko vauvan poisviennistä johtui siitä. Kerroin työntekijöille, miltä musta tuntuu ja me vähennettiin niiden käyntejä. Stressi väheni ja äitiys tuntui jo pysyvältä asialta. Tuntui hyvälle, kun mua kehuttiin, kuinka hienosti pärjään vauvan kanssa. Neuvolastakin pelkkää hyvää sanomista. 

Kun Rosa oli puolivuotias, perhetyö kävi enää harvoin ja alettiin puhua koko käyntien lopettamisesta. Pyysin, jos työskentely loppuisi Rosan täytettyä vuoden ja niin siinä sitten kävi. Se loppui. Pelko vauvan menettämisestä loppui. Silloin, kun perhetyö kävi, se tuntui ahdistavalta ja kamalalta, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä taas se oli vain hyvä juttu. Sain puhuttua mun tuntemuksista, ne auttoi vauvan hoitoon liittyvissä asioissa ja järjesti jopa äitienpäivätekemistäkin. Harmi, että tajusin asian positiivisuden vasta sen loputtua kokonaan. Mutta perhetyön loppuessa tuli myös sellainen voittajafiilis, että jes! Mä pärjään ihan oikeesti ja mä osaan tän homman! Musta on sittenkin äidiksi.

Puoli vuotta sitten, Rosan täytettyä yksi vuotta, mä havahduin ja tajusin, että hei! Tää ei oo ollu niin vaikeeta mitä mä ajattelin. Mehän oltiin pärjätty jo vuosi oikein hyvin. Rosan ollessa vauva, en kedannut aluksi käydä vaunuillen edes kaupassa, koska mä häpesin. En Rosaa, en itseäni, mutta mä en vaan kehdannut. Siinä synttärisankari sylissä istuen mä mietin, että nythän on vaan ihanaa käydä ton pikkusen kanssa kaupassa, kun kaikki hymyilee sille. Nyt, kun Rosan syntymästä on jo puolitoista vuotta, mä voin vaan enää miettiä ja ihmetellä, miten omituisia ajatuksia mulla onkaan ollut. Ja nyt vasta pystyn ääneen sanomaan, etten ollut sinut raskauden ja äitiyden kanssa pitkään aikaan. Tavallaan nää asiat on vaikeita puhua ja kirjoittaa, mutta ajattelin vähän avata teille asiaa pintaa syvemmältä. Taival tänne ei ole todellakaan ollut mitenkäänpäin helppo, mutta Rosa on kasvannut mua niin paljon, että nyt voin viimeinkin sanoa olevani aikuinen. Äiti.