PUOLITOISTAVUOTTA ÄITIYTTÄ #1

Rosa on ensi viikolla ollut maailmassa jo puolitoista vuotta. Mun ensimmäinen lapsi, pieni tytär. Tähän puoleentoistavuoteen on mahtunut kaikenlaista fiilistä, mutta pääasiassa hyvää. Raskausaika oli mulle hyvin vaikeeta aikaa - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin raskausuutisesta aivan ymmälläni, en halunnut uskoa todeksi, kielsin asiaa pitkään, kenellekään en kertonut. Raskausviikolla 20 vain muutama tiesi mun lisäks. Mua hävetti ja pelotti. Mä en halunnut lasta, mutta kuitenkin halusin. En väitä, että olisin ollut onnellinen tehtyäni raskaustestin. Joinakin päivinä olin sinut asian kanssa, joinakin päivinä ajatus vauvasta tuntui jopa ihanalle. Useimpina päivinä kuitenkin mua ahdisti, hirvitti, pelotti ja harmitti. En tosiaankaan ollut valmis äidiksi, valmis ottamaan vastuuta pienen vauvan elämästä, kun en osannut ottaa vastuuta omastanikaan. Miten osaisin huolehtia vauvasta, kun en osannut huolehtia kunnolla vielä itsestänikään. Olin itsekin vielä lapsi, juuri kahdeksantoista täyttänyt. Viikot kului ja jätin muutamia neuvoloita väliin. En vaan pystynyt käymään. Raskauden puolessa välissä kuitenkin aloin vihdoin hyväksymään, että musta tulee äiti. Aloin odottamaan neuvolakäyntejä, halusin nähdä ultrassa vauvan ja tietää, että kaikki on hyvin. Jossain mielen syvissä syövereissä mä kuitenkin toivoin, että olisin pystynyt keskeyttämään raskauden. Peittelin mahaa, en kehdannut käydä kaupassa. En nähnyt kavereita, koska en halunnut niidenkään tietävän. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan kauhealta miettiä, mitä mun päässä on raskausaikaan oikein liikkunut.

Jostain viikoilta 25 lähtien mun fiilikset raskautta kohtaan alkoi muuttua positiivisiksi. Aloin tehdä hankintoja vauvalle, luin netistä raskausviikoista ja vauvoista, odotin innolla seuraavaa ultraa. Musta tulis ihan oikeesti äiti. Ja se tuntui kivalle. Silti pelotti, osaisinko hoitaa sitä ja mitä jos en jaksaisi herätä yöllä. Mitä jos, mitä jos? Päätin antaa huonojen ajatusten olla ja keskityin olemaan positiivisilla mielin. Vihdoin koitti synnytys. Se ei ollut niin paha, kun luulin. Supistukset sattu loppuvaiheessa hirmu paljon, itse vauvan tulo ei niinkään. Ei ollenkaan siis niin kamalaa, mitä olin pelännyt. Ja siinä se sitten vihdoin oli. Mun pieni rakas tyttö. Ei saatu raskausaikana tietää sukupuolta, vaikka sitä joka ultrassa udeltiin. Kun pientä huutavaa vauvaa oltiin antamassa mun syliin, en uskaltanut ottaa, pelotti että pudotan sen. Pyysin, että antavat sen isänsä syliin, mutta vauvan oli kuulemma päästävä äidin rinnalle. Ja sillä hetkellä, kun mä sain sen pienen lapsen mun syliin, aloin itkeä - onnesta, väsymyksestä ja helpotuksesta. Maailman ihanin hetki, ihanin tunne ikinä. Siinä se nyt oli ihan oikeasti.

Nyt on kulunut tuosta hetkestä lähes puolitoista vuotta ja mä mietin edelleen silloin tällöin, kuinka inhottavia ajatuksia mulla on oikein ollut. Miten oon voinut edes ajatella, etten olisi halunnut tällaista ihanaa päivänsädettä mun elämään? Nyt, kun Rosa osoittaa kiintymystä ja haluaa nimenomaan juuri äidin syliin, halata äitiä ja pusun antaa mieluiten äidille, mä oon päättänyt antaa noiden ajatusten jäädä taakse. Raskausajan murheista huolimatta mä oon kuitenkin ollut Rosalle todella hyvä äiti. Meillä on ihana tytär, joka piristää meidän arkea joka päivä. Tytär, jonka olemassaolo on hienointa maailmassa. On ihanaa olla äiti, vaikka en äidiksi osannutkaan itseäni kutsua vielä moneen kuukauteen synnytyksen jälkeen.
Yhtä kappaletta lainaten: ei aikuiset tee lapsii, vaan lapset tekee aikuisii.